Neljä tarinaa peilistä

 

Hammaslääkärissä

”Sinä pystyt siihen”, sanon itselleni. ”Kukaan ei ole kuollut tuohon tuolille vain koska pelottaa”. Katson itseäni peilistä hammaslääkärin odotushuoneen peilistä samalla kun asetan takkini henkarille vapisevin käsin. Jään tuijottamaan omaa kuvaani peilistä. Milloin silmien alle ovat tulleet nuo valtavat siniset renkaat? Kun tästä hammaslääkärikoitoksesta selviän, täytyy oitis kävellä tavaratalon kosmetiikkaosastolle ja ostaa jokin silmänympärysvoide. ”Okei, hengitä. Hengitä syvään vatsaan saakka”, kehotan itseäni. Aivan kuten joogatunnilla eilen. Tee samanlaisia rentouttavia hengenvetoja kuin eilen puisella, lakatulla joogasalin lattialla. Suljen silmäni ja yritän hengittää syvään sisään, mutta nenääni kantautuu vain steriili käsidesin tuoksu, joka saa sydämeni sykkimään entistä lujemmin. Avaan silmäni. Huomaisikohan kukaan, jos vain ottaisin takkini naulakosta ja lähtisin vähin äänin, taakseni katsomatta ovesta ulos. Ulko-ovi käy ja harmaa 80-vuotias mies tulee sisään, ottaa hatun pois päästä ja tervehtii minua sanomalla päivää. Nyökkään takaisin. Pakoreittini on nyt tukittu, ei auta muuta kuin istua odotustilaan odottamaan oman nimeni kutsumista. Vilkaisen vielä peiliin ennen kuin annan miehelle tilaa laittaa beige takkinsa naulakkoon odottamaan. Ainakaan silmänalusten hoito ei tule olemaan näin pelottavaa, ajattelen, vedän vielä syvään henkeä ja käännyn aulaa kohti kuin tuomiota odottamaan.

 

Kylpyhuoneessa juuri herättyäni.

Peili tuntuu viileältä otsaani vasten. Tekisi mieli hakata päätäni peiliä vasten, mutta ymmärrän sen aiheuttavan vielä enemmän tuskaa kuin mitä nyt tunnen. Milloin tulee se aamu, kun huomaan heränneeni omaan elämääni? Eilinen vyöryy mieleeni aallon lailla. Tuijotan kuvaani peilistä. Tukka on liimaantunut päätäni myöten, silmäripset ovat rähmästä hiekkaiset, poskilla on painaumajälki tyynystä. Kello herätti taas liian aikaisin, en jaksaisi kohdata jälleen samoja, ei minulle kuuluvia asioita. Avaan hanan ja pesen silmäni viileällä vedellä. Yritän kuvitella, miltä tuntuisi herätä kaukana kaikesta, hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä. Suljen hanan, mutta en nosta vielä päätäni altaan yläpuolelta. Jos pysyn tässä vielä hetken, ehkä kukaan ei muista minun olemassaoloani ja pääsen omaan yksinäisyyteeni uudelleen. Oveen koputetaan. ”Kulta, meneekö sulla vielä kauan?” hän kysyy. Kyllä, on jo mennyt aivan liian kauan tässä suhteessa. Huokaisen, hamuan silmät edelleen suljettuina kasvopyyhettä, kuivaan kasvoni ja sanon: ”ei enää kauaa”. Katson vielä itseäni peilistä. Silloin teen päätöksen. Ei enää kauaa.

 

Mummolan peili.

Ilma tuntuu tunkkaiselta. Aivan kuin ikkunaa ei olisi pidetty vuoteen auki. Ehkä niin onkin, koska mummoni poismenosta tulee kohta kuluneeksi vuosi. Aurinko paistaa olohuoneen ikkunasta tehden lattialle pihlajan varjon. Pihlaja loistaa värien kirjoa; se notkuu marjoja ja oranssin kirjavia lehtiä. Tuijotan pihlajaa ikkunan läpi ja huomaan muistelevani mummoni sanoja; tulee runsasluminen talvi, kun pihlajassa on noin runsaasti marjoja. Ikävä tulvii jostain syvältä, kyyneleet kohoavat silmiini, mutta saan kasattua itseni ja käännyn ikkunasta poispäin. Kävelen keittiöön, jossa sivelen kävellessäni keittiön pölyistä tasoa. Keittiössä on edelleen se sama tunnelma, kuin mitä lapsuudesta muistan. Kahvipöydän ääressä juotiin kahvia ja syötiin kääretorttua, juteltiin kuulumisia ja päiviteltiin maailmanmenoja. Vaaleat, kukalliset kahvikupit löytyvät edelleen samasta kaapista. Tulee turvallinen olo siitä, että edes jokin on pysynyt ennallaan. Eteiseen tullessani pysähdyn puhelinpöydän eteen. Vanhanajan lankapuhelin on edelleen valkoisella, matalalla pöydällä ja sen yläpuolella on nelikulmion muotoinen peili. Katson kuvaani peilistä ja olen näkevinäni jotain samoja piirteitä itsessäni kuin mitä muistan mummollani olleen. Korkeat poskipäät, aivan varmasti ja pitkä, paksu tukka. Hipaisen lankapuhelinta, sen muovista kahvaa, jota mummoni on viimeksi pidellyt käsissään. Nostan katseeni taas peiliin, kyyneleet alkavat virrata hiljaa poskillani. Pidän katseeni tiukasti silmissäni ja lämmin tunne leviää kasvoilleni. Tiedän mitä se tarkoittaa. ”Hei ny”, hän sanoisi. Hymyilen. ”Hei ny” sanon hänelle, käännyn ulko-ovea kohti ja astun ulos. Suljen oven ja piilotan avaimen siihen tuttuun paikkaan, jossa mummokin sitä säilytti.

 

Sovituskopissa

”Meneekö vai haenko isomman koon?” ystäväni kysyy, kun yritän hyppien saada farkkuja jalkaan musiikin soidessa aivan liian lujaa vaatekaupan sovituskoissa. Hitto, ähisen ja pysähdyn hyppimiseltäni katsomaan itseäni peilistä. ”Ei”, vastaan. Silmäilen kuvastustani peilistä. Milloin minusta tällainen on tullut? Ainahan tämän koot housut ovat menneet jalkaani. Tarkistan vielä kerran farkuista roikkuvasta lapusta, onko koko varmasti oikea. On se oikea. Katson järkyttyneenä kuvaani. Siniset farkut yltävä polviini ja valkoinen trikoopaita ulottuu lantioille peittävän juuri ja juuri sinne jostakin muodostuneet kellukkeet. Ei ole totta, huudan mielessäni itselleni. Katso nyt itseäsi! Katso oikein tarkkaan. Haluaisin vilkasta peilikuvaani takaapäin, mutta en uskalla. Tunnen vihaa ja ärtymystä, pettymystäkin. Miten olen päästänyt itseni tällaiseen kuntoon? Mihin unohdin itseni? ”Niin siis eikö ne mene vai enkö hae toisia”, ystävä tarkentaa vastaukseni merkitystä. ”Ei, vaan hae minut jostakin”, nyyhkäisen.