Päätös

Lupasin, etten katso enää taakseni. Nostan laukkuni kirjanvan maton päältä, sammutan valot ja avaan oven rappukäytävään. Kävelen pois. Vain kävelen pois. Siinä kaikki.

En tarkalleen suunnitellut kaiken käyvän näin, mutta muuta vaihtoehtoa ei ollut. Yritin, tosissani yritin, mutta en mahtunut siihen muottiin, millaisen minulle teit. Rakensit sitä taitavasti vähitellen. Huomasitkohan sitä itse? Muotti oli kaunis ja juuri sinulle sopiva, minulle ei. En sovi siihen nyt, enkä tule siihen koskaan sopimaan. En ollutkaan sellainen kuin mitä kuvittelit. Tai millaiseksi itseni kuvittelin. Ehkä muutuin, kadotin sen todellisen itseni jonnekin matkan varrelle. Se yllätti, se tuli yllätyksenä kuin kadulla kulkija nurkan takaa. Ilman varoitusääntä. Luulin pystyväni sopeutumaan ja muuttumaan, mutta pystyin vain tämän verran.

Ehkä tämä on luovuttamista. Pystynkö edes luopumaan kaikesta? Kaikista niistä muistoista ja tunteista, mitä meillä oli? Niistä yhteisistä hetkistä, kun kaikki muut tuntuivat ulkopuolisilta, oli vain me. Olimme vahva pari, tiesimme mitä toinen ajattelee. Nyt tunnen itseni ulkopuoliseksi meissä. En muista millaista oli olla me.

Sinä olit minun identiteettini, minun minuus. Olit se, miksi itseni määrittelin. Olin aina ensin sinä. Nyt minun on löydettävä itseni uudelleen. Kuka edes olen? Kun suojamuuri on laskettu, mitä jää jäljelle?

Ehkä muutaman vuoden jälkeen pystyn katsomaan taakseni ja kohtaamaan viimein sinut. Jätin pöydälle lapun, jossa lukee ”anteeksi”, muuta en osaa sanoa. Kai se riittää, tällä hetkellä.

Avaan oven ja kävelen pois. Ovi kolahtaa takanani kiinni. Käännyn katsomaan sitä.