Parasta ennen

 Alkukevät näyttäytyy lupauksena uudesta alusta hiekoitetulla jalkakäytävällä. Se on kuin uusi aamu hyvin nukutun yön jäljiltä. Milloin olenkaan nukkunut viimeksi hyvin, pohdin.

Raitiovaunun ääni herättää minut ajatuksistani. Rakastan sitä ääntä. Se kertoo, että olen osa jotain suurempaa, mutta kuitenkin vain yksi monista. Joku, jota ei tunneta ohikävellessä. Suurten kaupunkien parhaita puolia on niiden aikaansaama yksinäisyys.

Mitä jalkakäytävää sinä mahdat kulkea? Näetkö saman auringon kuin minä? 

Sanoit, että olen sinulle tärkeä jo kauan aikaa sitten, mutta niitä sanoja en ole sen jälkeen kuullut. Lakkaavatko sanottujen sanojen merkitykset olemasta, jos niitä ei toisteta määrätyn väliajoin? Ne leijuvat ilmassa ilman tarttumapintaa, kunnes ne unohdetaan. Entä jos muistan sanasi ikuisesti?

Olenko sinulle edelleen tärkeä, vaikkemme ole nähneet vuosiin? Oliko sanoillasi parasta ennen-päiväys?