Yksi yö, kolme yksinäistä

 

Pimeässä huoneessa

Havahdun. Olenko jo myöhässä? Tartun puhelimeen yöpöydällä ja painan sen nappia, jotta näen mitä kello on. 23:07 näkyy puhelimen näytöllä. Olen siis nukkunut noin 45 minuuttia. Lasken puhelimen takaisin pöydälle, käännyn selälleni ja yritän saada sydämeni lyönnin rauhoittumaan. Tykytys rinnassani tuntuu kaikuvan huoneessa. Vieressä nukkuva varmasti kuulee sen myös.

Huoneessa on pimeää, paksut verhot on vedetty pimentämään huoneen. En pysty nukkumaan valoisassa huoneessa. Nukkuminen tuntuu silloin valehtelulta tai ajan haaskaukselta. Kun nukutaan, täytyy olla pimeää. Peitto tuntuu raskaalta ja liian lämpimältä. Siirrän jalkojani peiton ulkopuolelle, kylmä huoneilma tuntuu jaloissa heti. Yritän hengittää rauhoittavasti, jotta saisin itseni takaisin uneen. Vieressä nukkuva nukkuu selkä minuun päin, hänen hengityksensä vinkuu ulos hengittäessään. Alkaa ärsyttää.

Käännyn kyljelleni. Jos nyt nukahtaisin, saisin nukuttua kolme tuntia, lasken. Puristan silmiä yhteen, yritän rentoutua. Pakkasinkohan kaikki varmasti mukaan? Kännykän laturi, se täytyy vielä muistaa. Varmasti sen unohdan. Käyn tarpeellisia tavaroita vielä kerran mielessäni läpi. Uni ei tule. Se menee entistä kauemmaksi.

Pidän aikaisista aamuista, mutta inhoa unettomia öitä niitä ennen. Lentoni lähtee takaisin kotiin aikaisin, ja väistämättä mieleeni alkaa nousta kaikki mahdolliset tai mahdottomat seikat, jotka voivat myöhästyttää minut lennoltani. Mitä sitten teen? En voi jäädä tännekään. Lentokentälle on päästävä niin, että vieressä nukkuva ei herää lähtööni. Katson taas kelloa. 23:29. Odotan vielä hetken, ehkä tunnin, päätän. Sitten hiivin huoneesta vähin äänin, jätän peittoni sotkuisasti sängylle ja lähden kotiin, pois täältä. Tästä yöstä eteenpäin en nuku enää tässä sängyssä.

 

Kotona

 

Ulko-ovi sulkeutuu, rappukäytävästä kuuluu loittonevia askelia. Olen yksin lämpimän valon valaisemassa eteisessäni. Ensimmäisessä omassa eteisessäni. Ikean siniset kassit reunustavat pitkää eteistä kohti kotini olohuonetta. Kello on jotain ennen puolta yötä, olen uupunut mutta nukkuminen yksin pelottaa.

Sammutan kotini valoja, vedän vedenkeittimen pistokkeen irti seinästä. Etsin hammasharjani kylpyhuoneen tavaroiden seasta, pesen hampaat ja kävelen omaan makuuhuoneeseeni. Äitini laittoi ennen lähtöä sänkyyni valmiiksi puhtaat lakanat, ne tuoksuvat kesän kuivaamilta. Istun sängyn reunalle ja katson ikkunasta lattialle heijastuvaa katuvalojen kuviota. Talon äänet kuulostavat vierailta, ohiajavan auton bassot tutuilta.

Tuuli heiluttaa ikkunan takana olevia koivuja ja mietin, että tämä yö valvoo kanssani omaa vapauttani, omaa kotiani ja sen uusia ääniä.

 

Sairaalassa

 

Soittivat, että lähtösi olisi nyt lähellä. Nyt olisi ehkä viimeisiä hetkiä nähdä sinut vielä jotenkuten elossa. Tässä se nyt sitten oli, yhden ajanjakson loppu.

Minusta varmasti pitäisi tuntua nyt joltakin, surulliselta tai pelokkaalta. Mutta tunnen vain tyhjyyttä. Saavun sairaalaan ilta yhdentoista jälkeen. Neuvonnasta ohjeistavat minut oikealle käytävälle. Desinfiointiaine tuoksuu, inhoan sitä. Se tuo mieleen lapsuusaikani ja sinut. Jotenkin ironista, että lähdet nyt tästä maailmasta tämän tuoksun ympäröimänä.

Avaan huoneesi oven, hoitaja on juuri lähdössä luotasi pois. ”Hän ei jaksa olla hereillä, mutta hän kuulee sinua”, hoitaja sanoo ja hymyilee myötätuntoisesti. Nyökkään.

Riisun takkini ja istun puiselle tuolille sänkysi viereen. Hengityksesi rohisee, kätesi ovat ryppyiset ja kalpeat. Katson sinua pitkään. Viime kerralla kun vielä puhuimme sanoit minulle, että onneksi sinun perintöasioista huolehtii edes yksi järki-ihminen. Et tarkoittanut minua, vaikka minä olen sinusta huolehtinut niistä huonoista päivistä lähtien. Et tarkoittanut minua, vaikka minä olen aina ollut ensimmäisenä paikalla, kun apua olet tarvinnut. Tarkoitit veljeäni, poikaasi, joka asuu Brysselissä, hän on käynyt luonasi viimeksi kaksi vuotta sitten, mutta joka aina muisti tuoda suosikkikonjakkiasi tuliaisiksi. Konjakilla tämä tilanne varmasti helpottaisi.

En minä perinnöstä välitä, ei sinulta edes paljon jää jäljelle. Ei kai meiltä keltään. Mutta sinä olet ollut aina se ensimmäinen, josta olen huolehtinut. Sinun kauppaostoksesi ostin ensin, sitten vasta omani. Sinun lääkärikäynnit huolehdin ensin, sitten vasta omani. Sinun bingosi, tanssisi ja kerhosi huolehdin aina ensin kalenteriini, omani jäivät. Nyt makaat siinä, sairaalan vaaleansinisissä, kahisevissa lakanoissa, tiedostamatta, että istun tässä vierelläsi, jotta lähtösi ei olisi yksinäinen. Veli ei ole tulossa, on kuulemma kiirettä töissä. Minä olen kuitenkin tässä, katsomassa viimeiset hengenvetosi ja lähtösi matkalle, josta en voi huolehtia. Tässä polkumme erkanevat.