Viimeinen

 

Punaiset pellavahousuni tuntuivat tarttuvan ihooni, vaikka ne olivatkin melko väljää mallia. Satoi toista päivää peräkkäin. Lupailtiin sateista kesää.

 

Pysäytin autoni melko kauas kävelymatkan päähän rakennuksesta. Joutuisin lähtemään tilaisuudesta aiemmin ja halusin varmistua helpolta lähdöltä ilman ahdasta parkkipaikkaa. Olin liikkeellä setäni punaisella Toytalla. Se haisi tunkkaiselle, kääntyi jäykästi, mutta nautin autoilun suomasta vapaudentunteesta. Sammutin autoni, vedin syvään henkeä ja huokasin, ennen kuin nappasin viereltäni sateenvarjon ja käsilaukun. Sade rummutti kesäisiä pisaroita auton kattoon ja näytti siltä, kuin joku itkisi vuolaasti tehden maailman harmaaksi ja märäksi.

 

Juoksin sateenvarjon alla lätäköiden yli hyppien. Ison rakennuksen ulko-oven edessä pysähdyin ja kokosin sateenvarjoni ja itseni kasaan. Pystyt tähän, sanoin mielessäni itselleni. Tämän jälkeen sinun ei tarvitse enää muistaa koko asiaa.

 

Rakennuksen aulassa seisoi ihmisiä juhlavaatteissaan. Aula oli iso, ja aurinkoisella ilmalla se olisi ollut lämmin ja valoisa. Nyt se oli pimeä, vaikka kaikki valot olivatkin sytytettyinä. Puheensorina otti tilan haltuun ja se sattui korviini. Yritin etsiä katseellani ovea aulasta juhlasaliin. Huomasin ystäväni, vilkutin heille ja lähdin kävelemään heitä kohti. Ajatella, sanoimme. Ensi vuonna tämä on meidän juhlamme. Hymyilimme innostuksesta toisillemme. Tuntui siltä, kuin olisimme jo melkein aikuisia.

 

Istuuduimme juhlasalissa takariviin, lähelle ovea. Juhlasalin etuosassa säntäili juhlaväkeä, koulun henkilökuntaa sekä äänentoistosta vastaava mies, jolla selvästi oli jokin ongelma ratkaistavanaan. Käteni alkoivat hikoilla, en ymmärtänyt miksi. Minulla ei ollut juhlassa mitään roolia, tärkeintä oli vain se, että olin tullut paikalle. Tai tiesinhän minä kyllä miksi minua hermostutti. Tämä olisi viimeinen päivä, kun näkisin sinut. Tänään oli viimeinen päivä, kun saisin nähdä edes vilauksen kasvoistasi. Sitten sinä katoaisit lopullisesti enkä kuulisi sinun puhuvan tai nauravan, näkisi sinun hymyilevän tai katsovan minuun enää koskaan. Kymmenen kuukautta sitten kuvittelin, että saisin katsella silmiisi ikuisesti.

 

Juhlatilaisuus alkoi. Juhlittavat kävelivät ylväässä jonossa salin etuosaan ja istuutuivat heille määrätylle paikoille. Huomasin heti sinut. Tunnistaisin sinut kävelytyylistäsi, vaikka sinulla olisi kasvot peitettyinä. Näytit hyvältä. Liiankin hyvältä. Ajattelin, että jos tilanne olisi toinen, voisi silmiini nousseet kyyneleet merkitä jotakin muuta. Musiikki alkoi soida ja keskityin vain nielemään kyyneleitäni ja kurkkuuni noussutta palaa alas nipristelevään vatsaani. Kyyneleet maistuivat pistäviltä.

 

Et katsonut juhlatilaisuuden aikana kertaakaan minuun päin. Tiedän, että et edes olisi halunnut. Olin varmasti tuottanut sinulle suuren pettymyksen ja loukannut sinua. Kannan sitä taakkaa sisälläni lopun elämääni. Vannon sen. Olit minulle liian tärkeä, ja huomasin sen vasta aivan liian myöhään.

Juhlatilaisuus kulki eteenpäin vanhojen kaavojen mukaisesti. Sydämeni alkoi lyödä kovempaa, kun tiesin, että kohta sinä tulet salin eteen vastaanottamaan palkinnon tekemästäsi työstä. Olen varma, että jännitin sinua enemmän. Ja olen varma, että joka ikinen salissa ollut kuuli sydämeni lyönnit. Sinä nousit paikaltasi, kävelit ryhdikkäänä odottamaan vuoroasi. Suoristit takkisi hihoja. Katso minua, sanoin mielessäni. Katso edes kerran. Viimeisen kerran.

 

Et tehnyt niin. Nimesi sanottiin ja astelin itsevarmoin askelin kohti yhtä elämäsi saavutustasi. Puristit tarmokkaasti miehen kättä, joka antoi sinulle paperit. Halasit ruusun antavaa naista ja kumarsit yleisölle. Pienen ohikiitävän hetken luulin, että huomasit minut. Painoin pääni alas. Minun oli aika poistua.

 

Kuiskasin ystävilleni lähteväni. Toivotin heille hyvää kesää ja vilkaisin vielä sinua. Viimeisen kerran, jonka jälkeen nousin ja lähdin kulkemaan kohti sadetta.

 

Ja silloin, voi olla että kuvittelin, mutta selkäni tunnisti jonkun katsovan minua. Olitko se sinä? Näitkö minun lähtevän?

 

Viimeisen kerran.